Jokaisella ihmisellä kuuluu olla oma koti. Paikka, jossa asua ja oleskella, tuntea itsensä kotoisaksi. Olla lupa olla oma itsensä.
Kaikille tämä ei ole mahdollista, mutta ehkä useammalle näin kuitenkin on.
Minulle koti on hiljaisuuden tyyssija. Siellä on radio, ja paljon kirjoja, pöytälaatikossa kirjepaperia ja valokuvia, kuvalehtiä. Tietysti tietokonekin ja älypuhelin.
Kotona tuoksuu usein käristetty peruna ja sipuli. Ja vastaleivottu leipä.
Sisälläni on myös koti: ajatuksille, elämänkatsomukselle, omalle itselleni. Sitä kotia kannan mukanani, kun kuljeksin maailmalla.
Joskus koti voi tuhoutua. Voi tulla tulipalo tai sota, kotia ei siten enää ole.
Siksi on tärkeää, että sydämessään voi kantaa henkistä kotia. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen riistää tai tuhota.
Luin juuri loppuun kauhavalaisen Merja Mäen romaanin Itki toisenkin (2024).
Se kertoi karjalaisista, jotka menettivät kotinsa jatkosodan aikana. Kirjassa kuvailtiin myös paljon itkijänaisten elämää.
Olen kerran kuullut karjalansukuista itkijänaista. Itkuvirren kohotessa huippuunsa alkaen hiljaisesta vaikerruksesta sai se aikaan maagisen tunnelman. Itkeminen voi olla siis myös taitolaji.
Naiset ovat kautta aikojen itkeneet paljon.
On kodin, miehen ja lasten menetyksiä. Monta asiaa, jotka aiheuttavat sydänsurua ja kipua.
Kuinka kaunista, että joku voi itkeä puolestasi, tuntea surusi sydänjuurillaan.
Itkeminen tekee vapaaksi.
Kuvassa on Signes stuga, sukuni entinen koti, tänä kesänä Teerijärvellä.
Kommentit
Lähetä kommentti