Jerusalem, Jerusalem

30-ja 40-vuotissyntymäpäivinäni kävin Israelissa pyhiinvaellusmatkalla. 

Nyt kun luen kirjailija Terhi Törmälehdon romaania He ovat suolaa ja valoa (2024) muistelen myös matkojani.

Törmälehdon hyvä psykologinen silmä huomaa paljon. Tunnelma on tiivis. Tietystikin, kun kirja kertoo kahden eri nuoren suomalaisnaisen syvästä rakkaudesta Israeliin. 

Maallahan on tietysti jännittävä historia. Ja hyvin kompleksinen ilmapiiri monella yhteiskuntatasolla.

Molempina kertoina, kun matkasin, oli pääsiäinen. 

Jerusalemin kadut pursuilivat turisteja ja vaeltajia. Jerusalem on rosoinen, kaunis, henkeäsalpaava, jännittävä, pölyinen, monimuotoinen, mutta hallittu kokonaisuus.

Se myös tarjoaa ehkä liikaa elämyksiä, tuntemuksia, tuoksuja, historiaa, uskonnollista ainesta, aseita, taisteluhelikoptereita ja monenlaista kiihkoa. 

Huomasin, että moni Pohjolan matkailija uupui kaupungin sykkeessä.

Iltaseurat ja laulaminen siellä olivat minullekin jo liikaa. Ympäristöhän kertoi Raamatun tarinaa alitajunnalle, joka tapauksessa. Kaipasin hiljaisuutta koko ajan.

Joku matkailija kritisoi Itkumuurilla katolisia vaeltajia siitä, että heidän uskonsa ei olisi oikea. Jotkut matkaajat olivat niin uskonnollisesti liikuttuneita, etten enää tavoittanut heitä. Koska matkustin yksin ryhmässä, niin en oikein saanut purkaa tuntojani muuta kuin paperille:

---/Väsyin tähän kaikkeen, ja halusin rukoilla Jumalaa/ Hän liukui hiljaa ohitseni ja sanoi: /Jumaluus on kaikessa hyvässä/ timjamin huumaavassa tuoksussa/ kultaisessa hiekan jyvässä/ lapsen herkässä naurussa. /Ole levossa, rukoilematta /Olen läsnä. 

Meitä on hyvin monenlaisia, ja kokemusmaailmamme ja käyttäytymisemme ovat erilaisia. 

Itse pidän kovasti, näin jälkikäteen kaiken tämän nähneenä, mm. edesmenneen israelilaisen Amos Ozin upeista romaaneista. Ne ovat turvallisia seuralaisia kotona nojatuolissa.

Suosikkini on myös Semy Kahanin Ikkuna Jerusalemiin -kulttuuria, katuja, kulkijoita (2004). 

Kahan kertoo myös ns. Jerusalem-syndroomasta, joka joskus voi ottaa valtaansa matkailijan. Yleensä nämä matkailijat ovat kristittyjä, joille kaikki vain on yhtäkkiä liiaksi. Ilmiö on kansainvälinen. Tästä voi lukea myös Selma Lagerlöfin Jerusalem-romaanissa (1902).

On hyvä olla hieman kriittinen omissa näkemyksissään ja tunnetiloissaan, varsinkin silloin kun liikutaan ihmismielen herkimmillä alueilla. 

Ehkä en ole loppujen lopuksi ollenkaan mikään "Jerusalem-ihminen". 

Olen enemmänkin hiljaisuuden ystävä ja tyyni Pohjolan asukas, joka arvostaa kylmää ilmastoa ja retriittimäistä olotilaa, hiljaisuutta ja selkeyttä.

Mutta olen kiitollinen molemmista matkoista Jerusalemiin. Nyt olen kaupungin nähnyt, ja yhä jollain tapaa kaipaan sinne joka kevät ennen pääsiäistä.