Mitä sinä näet tässä kuvassa?
Löysin tämän kuvan kortti- ja valokuvalaatikon kätköistä. En tiedä keitä lapset ovat. Paikka on ollut Michigan, USA, kauan sitten.
Kaikilla ja kaikella on tarinansa. Vanhat valokuvat ja postikortit ovat ihastuttavia tarinankertojia.
Osallistuin pari viikkoa sitten Storytelling - Tarinan taika - viikonloppuun kansalaisopistolla Vaasassa. Nimenomaisesti healing storytelling, eli eheyttävä tarinankerronta, on iso ilmiö anglosaksisessa maailmassa.
Teimme kurssilla lyhyitä ja pidempiä tarinoita, ja ryhmä- ja pariharjoituksia erilaisten kuvien ja materiaalien innoittamina. Vetäjä oli pitkän linjan storyteller, ja opettaja, jolla oli kokemusta tarinankerronnasta terapiamuotona jopa Irakin vankiloista.
Muistan, kun lukion äidinkielenopettajani aikanaan vetosi minuun, että "Lue, Isa, kaunokirjallisuutta. Se ruokkisi sieluasi."
En silloin vielä ymmärtänyt asiaa, eikä minulla ollut aikaa lukea kaunokirjallisuutta. Mutta aloin toteuttaa hänen kehoitustaan myöhemmässä elämässäni.
Kun älylaitteet vievät aikamme ja huomiomme, on aina vain tärkeämpää löytää oma hiljainen äänensä, oma mielikuvitus ja omat värit.
Näitä eivät älylaitteet ruoki. Päinvastoin, ne tyhjentävät mielikuvituksen.
Niin lapsilla kuin aikuisilla.
Olen käynyt monilla, monilla luennoilla, ja kammottavinta ovat puhujat, jotka vain latelevat powerpointteja ja hienoja termejä seinälle.
Niinhän se useimmiten menee, huippupuhujillakin. Eikä kukaan kuulijoista muista yhtään mitään "luennon" jälkeen. Aika hyödytöntä toimintaa.
Kuulijalle jää mieleen vain, jos puhuja on sisäistänyt tarinansa, ja puhuu eletystä kokemuksesta. Rekvisiittaa tarvitaan minimaalisesti.
Kuka kertoisi tarinan, oikeasti?
Kommentit
Lähetä kommentti