Kollektiivimme puutarhaexpertti, eli äitini, kasvatti jälleen krassia syyskompostin koristeeksi.
Se on villi. Ja vieressä honteloina vaappuvat auringonkukat ovat niin jotenkin huvittavia.
Strömsön sadonkorjuu-illassa (YLE 10.9.2025) kerrottiin, että krassia voi myös syödä.
Oh my goodness!
Maistoin enkä pitänyt, mutta muutoin olen aivan ihastustuksissani siitä iloisesta holtittomuudesta mitä syksyinen krassi edustaa. (En muista todellakaan oliko itse lehdet vai kukat, jotka olivat syötäviä, mutta pahaa se oli!)
Alitajuntaisesti olen jo kauan kaivannut uutta/inspiraatiota/rakkautta elämääni.
Ehkä siksi tuo krassin pyhä huolettomuus tekee minuun niin kovasti vaikutuksen?
Aloitan huomenna lukuvuoden pituisen Elämäntaide-kurssin oppilaana.
Kurssilla ei tehdä taidetta ihan sen perinteisessä merkityksessä, vaan annetaan intuition ohjata uusiin aatoksiin, tokikin monipuolisen elämäntaiteilun avulla. 😊
Nyt en jaksa kuunnella vain pääkoppaani, vaan haluan kuunnella sydäntäni, ja löytää jotain uutta sisämmästäni ja muista ihmisistä, ja hiljaisuudesta, ympärilläni.
Olenko jo matkalla...?
Se uusi voi olla jo tässä ja nyt, en ole vain huomannut vielä...?!
Olen siis aivan täpinöissäni.
Uskon, että tämä tuleva lukuvuosi on kaikenlaiseksi hyväksi ja hyödyksi.
Kommentit
Lähetä kommentti