Luin kirjailija Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö (2018), ja en voinut olla nauramatta. Kaikessa tragikoomisuudessaan Sivuhenkilössä oli paljon samaa kuin omassa elämässäni, eli sivuhenkilönä.
Olen vanhapiika. En ole sinkku, koska en ole parinmuodostusmarkkinoilla koskaan ollut aktiivinen. Olenko edes yrittänyt? En ole kuiva enkä katkera. Parinmuodostus ei vain koskaan onnistunut.
Mutta on jo aika alkaa paljastaa asioita, jotka tekivät minusta "sivuhenkilön".
Kaikki alkoi lukiossa, kun Vanhojen Tanssit lähestyivät. Nokkelasti keksin, että minun pitää olla Helsingissä puoluetoimistolla samana päivänä. Kömpelöt menuetit koulun hikisessä jumppasalissa ja kallis prinsessa-look tuntuivat minusta t o d e l l a naurettavalta kombolta. Naisrooli, jota minulle siinä yritettiin tarjoilla, kammotti. Se ei vaan tuntunut älylliseltä.
Myöhemmin istuin väkisin Tupperware-kutsuilla. En ymmärtänyt miten ihmiset voivat niin sokeasti innostua taikinasudeista, vatkaajista ja hilavitkuttimista. Keittiö ei koskaan ole ollut paikkani.
Joskus olen vahingossa istunut perhejumalanpalveluksessa. Pidän lapsista, yleisesti, mutta tuo tunnelma, joka pursuaa harsoja, tutteja, maidonkorviketta, meteliä, lastenvaunuja, raskaana olevia äitejä ja marakassien iloista soittoa saa minut tuntemaan itseni todella sivuhenkilöksi. Ystävällisesti ja empaattisesti poistun tällaisesta tilasta, mielelläni.
Inhoan huonekasveja. Ne haisevat, ja keräävät kärpäsiä. Kerran naapurini lahjoitti minulle hemtrevnad-kasvin (kodinonni). Se oli niin kukkea ja vihreä. Mutta viikon päästä edessäni törrötti musta ja käpertynyt, tuupertunut raukka. Kotini onni oli kuollut. Voi voi sentään.
En surrut sitä. Pidän enemmän leikkokukista. Niiden logiikka on helpompi: kukkia pari päivää, sitten ne kuolevat aivan itsestään, ja saan viskaista ne kompostiin. Luonnonkukkia sen sijaan rakastan, palavasti.
Niin paljon on asioita, jotka tekivät minusta lopulta 50-vuotiaan sivuhenkilön.
Seuraavassa postauksessa paljastan lisää.:)
Kommentit
Lähetä kommentti