Kierrän mielelläni hautausmaalla, ja katselen vanhoja poistettuja rautaristejä.
Tämä herkänkaunis risti on Teerijärven hautausmaalta, siellä sivussa ruohon seassa. Ihmisen elämäkin on kuin ruoho, "kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne" (Psalmi 103:15-16).
Kenenkä risti tämäkin on ollut joskus? Sitä ei kaiketi tiedä kukaan.
Pienenä tyttönä ruohonkorsi suussani totesin, että "väliaikaista kaikki on vaan". Sitä lauloi Tapio Rautavaara radiossa. Pohdin, että ihmisen elämä on loppujen lopuksi kovin lyhyt aika.
Taatani tapasi lausahtaa, että "lopuksi kaikki me kasvamme koiranputkea".
Ihminen on kummallinen otus. Mietin kaikkia niitä voimakkaita tunteita, vaikkapa rakkautta ja vihastumista mitä ihminen kehossaan voi tuntea. Sama keho kuitenkin vanhenee päivä päivältä, lopulta murenee ja kuihtuu pois. "Eikä häntä enää kukaan tunne...".
Mihin katoavat suuret tunteet, niiden palo ja leiskunta? Mitä ihmisestä jää jäljelle, ja muistiin?
Virressä Maa on niin kaunis sanotaan kaikki oleellinen: miespolvet vaipuvat unholaan, mutta maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.
Kommentit
Lähetä kommentti