"Onpa kaunis", huokaisin, kun näin Eva Bremerin (1894-1964) teoksen Aamuvoimistelu Tikanojan taidekodissa. Kuinka sulavaa, ja kuinka kauniit lihakset. Kuinka kaunis liike.
Ajattelin, että teoksen kauneus ja liikkeen notkeus on kuin anteeksianto.
Anteeksiantaminen "notkistaa" sielua. Se vapauttaa sielun liikettä, tuo valoa sydämeen. Se tekee sielulle samaa kuin hyvä aamuvoimistelu fysiikalle.
"Sopikaa riitanne ennen kuin aurinko laskee. --- Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä, ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi... ---- " (Ef. 4:26, 32)
Anteeksiantaminen on kyllä usein aika vaikeaa. Se ei ole vain "sori siitä". Kun sieluun kirpaisee, alan sen jälkeen loukkaantua, kyräillä, kovettua, olla omahyväinen, teeskentelen, ja ties mitä!
Onpas ihmiselle tyypillistä.
Loukkaantuminen on kuin rikkaruoho, se valtaa alaa kokoajan enemmän. Se voi tehdä sydämestä todella sottaisen paikan.
Teologi Anna-Liisa Valtavaara on kirjoittanut teoksen Ainako anteeksi? (2005).
Kirja on viisas. Se ei väheksy loukkaantuneen tunteita tai ajatuksia. Valtavaara päätyy kuitenkin aina anteeksiantoon, ja sen välttämättömyyteen: ihmisten välisen rauhan vuoksi.
Saan siis surra rauhassa, mutta minun tulee rukoilla rauhaa sydämeeni.
Minut oli kerran nuorena valittu virkaan paikassa, jonne en ollut oikein tervetullut. Työpaikassa oli monenlaista ilmaa. Oli valtavasti loukkaantumisia "väärän" ihmisen valinnasta taloon. Osa lähti ovet paukkuen luotani ensimmäisenä työpäivänä, vaikken ollut sanonut kuin hei ja vasta esitellyt itseni. Olin aika lujilla.
Eräs työpaikan keskeinen henkilö kieltäytyi tervehtimästä minua yli vuoteen. Hän vaikeni aina, kun tulin samaan huoneeseen, ja katseli muualle. Kovaan ääneen hän julisti selkäni takana, että "kun se väärä valittiin". Varsinkin sellaisina päivinä, kun en ollut työssäni oikein onnistunut. En sanonut mitään, mutta ajattelin, että se voisi jossain vaiheessa mennä ohi?
Lopuksi, yli vuoden hiljaisuuden jälkeen, alkoi hän varovasti jutella minulle. Meistä tulikin sitten ihan sydänystävät, halasimme ja kehuimme toisiamme. Välillemme syntyi aito ja lämmin suhde. Teimme yhteistyötä siihen asti, kun hän sittemmin menehtyi.
Hän ei ollut ollenkaan mikään huono ihminen, mutta häntä ahdisti tuloni taloon. Ehkä hän ajatteli, että en tulisi arvostamaan häntä, pitäisin häntä huonompana? Jos minua pelotti tämä tilannevyyhti, niin varmasti myös häntä.
Anteeksianto ei ole mitään leikkiä.
Se on haastavaa ja repivää. Se ottaa monesti aikaa. Pitää usein surra ensin, ennen kuin vapautuu.
Mutta se on sen väärtti. Ottipa sitten vaikkapa sata vuotta, ja ottakoot sitten kuinka lujille tahansa.
Kommentit
Lähetä kommentti