Viime päivät olen viettänyt maaseudulla, työssä ja touhussa, hiki otsalla. Taukoaikoina luin kirjailija Tommi Kinnusen uutuutta Kaarna (2024).
Kirja kertoo iäkkäästä Lainasta, jonka kuolemaa jo odotellaan sairaalan vuodeosastolla.
Pohjois-Suomessa asuneen Lainan elämää varjosti katkera vaikeneminen.
Jos ei ollut miehillä mahdollisuutta kertoa sotakokemuksistaan Suomessa sotien jälkeisinä vuosina, niin kaikkein vähiten arvoa annettiin naisille, jotka kantoivat sielussaan häpeää partisaanien suorittamista raiskauksista ja väkivallanteoista jatkosodan aikana.
Sodan jälkeen alkoi maan uudelleenrakentaminen, perheiden perustaminen. Oli vain jaksettava, purtava huulta yhteen, aloitettava uudelleen.
Männyt kasvattavat runkoonsa kaarnan, joka suojaa puun kerroksia metsäpaloilta, kirjoittaa Kinnunen.
Laina kasvattaa vuosien aikana kaarnaansa kovemmaksi. Niin paljon, ettei kukaan pääse hänen kerroksiensa läpi näkemään kuinka häntä oli satutettu. Kirja kysyy: onko vielä kuolinvuoteella liian myöhäistä toipua, ja hakea yhteyttä?
Mikä on ihmisen osa, mietin, kun palasin ulkotöihin, ja pidin taukoa lukemisessa. Miksi sen täytyy olla huutava vääryys? Voiko vääryydestä toipua koskaan täysin? Tuskin.
"Tule rauhan Henki, köyhään sydämeen, lohdutuksen Henki mielen kipeyteen..."
Tämä Petri Laaksosen laulu alkoi soida mielessäni.
Ihmisen elämä on täynnä kipeyttä ja tuskaa.
Voisinko luovuttaa edes palan kipeydestä, siitä mistä pidän tiukasti kaksinkäsin kiinni, ja antaa raikkaan (edes hiukan) parantavan tuulen puhaltaa...?
Mistä ja miten löytää ihminen uskalluksen tähän?
Kommentit
Lähetä kommentti