Luuparat

 

Syksyinen kuu, Katri Vala, Kootut runot (2001)

Seison värisevänä / mustien varjojen keskellä. / Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia, / ja autiolla taivaalla kulkee kuu / niin tuskallisen vaikenevana.

Sen säteet pistävät läpi sydämeni / kuin ohuet kylmät miekat. / Kaikki ilo on sammunut minusta / ja äkkiä näen säikähtäen, / että käteni riippuvat ruumiistani / niin kylminä, kylminä / ja täynnä lehtiä.

Se on niin dramaattista. 

Luen Katri Valaa yleensä syystalvella, Saima Harmajaa keväällä.

Liittynee lähestyvään pyhäinpäivään (2.11.), ja koleisiin sadepäiviin, kun pohdin sitä kuinka elämä päättyy. Niin, minä en tiedä miten se kohdallani päättyy.

Mutta, kyllähän näitä joskus tulee mietittyä. Tulee tehtyä hautaustoive-testamentteja, kun on vielä elossa on.

Mikael Agricola nimitti (nyk.) hautausmaata luutarhaksi. 

Minusta tämä sana "luutarha" on kovin kaunis: hautausmaan mullan alla nukkuu luita. 

Se on hyvinkin tarha, ja erityisalue: luille. Tampereen tuomiokirkon Hugo Simbergin Kuoleman puutarha-teos on monelle tuttu. Talveksi laitamme paksuja kuusenhavuja haudoille, että "heidän olisi lämmin". 

Vanha apuhoitaja-äitini kertoi, että luut ovat pääosin fosforia. Fosfori ei maadu helposti. 

Ihmisen luusto eläessään tarvitsee säännöllistä liikettä, kalsiumia ja D-vitamiinia, eikä luusto pidä tupakasta. Luunmurtumat lisääntyvät naisilla vaihdevuosi-iässä, kun estrogeenin tuotanto hiipuu. 

Minäkin olen huomannut, että vasen polveni nitisee.

Sateisina öinä luuni palelevat, ja kääriydyn merinovillaan, kesät talvet. 

Ainoa keino, joka auttaa kylmiin luihini on avantouinti.

Luuparat. 

Koska sinä viimeksi mietit luitasi?