Kävimme katsomassa ystävän kanssa musikaali Seilin Seinäjoen kaupunginteatterissa. Lukutoukkina olimme sitä ennen lukeneet tietysti Johanna Holmströmin kirjan Sielujen saari (2021).
Seili on Turun saaristossa oleva kaukainen saari, jossa toimi aina vuosina 1689-1962 Suomen ensimmäinen mielisairaala tai parantola. Saarelle pukattiin mantereelta kaikki irtolaiset ja "epäilyttäviksi todetut" henkilöt. Yleensä he olivat naisia.
Saarelta ei ollut paluuta mantereelle. Koko elinaikana.
Musikaalin päähenkilö Sofian tarina alkoi vuodesta 1910.
Sofia ei sopinut yhteiskunnan silloiseen muottiin eikä niihin tiukkoihin lokeroihin, joita naiselle oli varattu. Sofian vapaudenkaipuu päättyy onnettomasti.
Nainen ei ollut siihen aikaan oikeustoimikelpoinen eikä voinut edustaa itse itseään. Naisen asema määriteltiin aviomiehen, isän tai muun miehen kautta. Kohtalot olivat joskus aika kammottavia.
Musikaali oli väkevä ja tumma. Monet lauluosuudet kouraisivat katsojaa syvältä.
Tarinat pohjautuivat aitoihin potilasasiakirjoihin.
Loppumetreillä näytelmää minulla ja monella muulla katsomossa purskahti itku: julmuutta oli yksinkertaisesti liikaa. Toivon säikeet olivat vähäiset.
Musikaali pyörii Seinäjoella vielä huhtikuun alkuun.
Seili antaa aihetta monenlaiseen pohdintaan:
Olenko yhteisöni tuomari vaiko lähimmäiseni ystävä? Miten näen ihmisen, joka on haavoittuva ja poikkeaa vahvoista? Haluanko hänelle hyvää, vai pahaa? Olenko rauhantekijä vai vihan lietsoja? Löytyykö minusta myötätuntoa? Jos ei löydy, niin miksi ei?
Kommentit
Lähetä kommentti