Slow

Tämä kaunis ahomansikka kypsyi kesäkuussa. Aurinko ja sade kypsyttivät sen hitaasti. Mansikalla on varsin sievä hattu, eikö vaan?

Heinäkuun helteissä tartuin jälleen professori Owe Wikströmin kirjaan Långsamhetens lov (2004). (Hänen kirjojaan on käännetty myös suomeksi.)

Hitaus on hyve. 

Wikström puhuu verkkaisen dialogin ja päämäärättömän kahvilassa istumisen puolesta. 

Jos mennään Louvreen, niin silloin ei pidä juosta taulujen ohitse, vaan pysähdellään vaikkapa vain yhden taulun äärelle, makustellaan sitä loppupäivän. 

Hän kritisoi kuluttamista ja elämyskulttuuria, jota määrittää kovatahtisuus, suuret määrät ja loputtomuus. Kaikki tämä vain vieraannuttaa ihmisen omasta itsestään.

Ihmiset ahdistuvat. 

Mitään ei keretä sisäistämään.

Paljon on elämässä tuulen tavoittelua, ajattelen näin.

Suurin pelko ihmisellä tällaisessa fast kulttuurissa on ajan hidastuminen, tylsistyminen. Tai, oman itsensä kohtaaminen. 

Sisäisellä matkalla kohdataan kuitenkin elämän vaikeimmat (ja jännittävimmät) kysymykset. Niiden käsittely tuo iloa ja tyytyväisyyttä. 

Marjojenkaan kypsymistä ei voi pakottaa. Ne kypsyvät, sitten kun kypsyvät. 

Siihenkin pitää vain tottua.