Syviä tuntoja

Olin tänään aamu-uinnilla ja vesijumpassa. 

Jaoin saunanlauteita iäkkäiden naisten seurassa, joilla oli hymy herkässä. Lämpö tuikki heidän silmissään. Vesijumppakin oli kunnon rääkki. Se kaikki tuntui hyvältä.

Syksyn ajan mieltäni on hiertänyt kummallinen ajatus siitä, että elämälläni ei olisi tarkoitusta tai paikkaa. Visiot ovat olleet hukassa. 

Olen alitajuntaisesti vertaillut itseäni työelämän puurtajiin. Olen kokenut itseni huonommaksi, kun en enää siellä ole. Olen itkenyt salaa, ja tuntenut itseni aivan nollaksi.  

En ole päässyt oikein eteenpäin.

Hyvinvointivalmentaja Karita Tykkä kirjoittaa uutuuskirjassaan Kaikki rohkeus meissä - ajatuksia kasvusta ja rakkaudesta (WSOY 2025) monella tapaa kauniisti elämän kasvupaikoista. 

"Häpeä on kontrollin menettämisen pelkoa. Kohtaa itsesi ja se helpottaa". (s. 70)

Olen makustellut myös näkökulmia siitä, miten Luoja näkee luotunsa: 

"Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laulujen laulu, 4:7)

Huh huh.

Otin sitten paperin, ja kirjoittelin siihen roolejani ja tehtäviäni, joita kyllä myös löytyi.

1.Olen täti ja esirukoilija kahdelle upealle nuorelle aikuiselle. 

2.Olen sisko. Olen tytär & äitini assistentti. Autan häntä vaikkapa puukaupoissa ja käytännön juoksevissa asioissa. Hallitsen jo monenlaista nippelisnäppeliä.

3.Olen aktiivinen seurakuntasisar. Olen yhdistysaktiivi. 

4.Lisäksi olen. Silläkin on arvonsa.

Elämä ei ole helppoa. 

Ja tietysti meillä tulee olla rooleja ja missioita! Se tekee elämän elämänmakuiseksi.

Tietyistä asioista pitää myös päästää irti. Juuri se muovaa elämänmatkan sellaiseksi kuin sen pitikin olla.

"Tarvitaan pimeyttä, että tähtikin voi loistaa". (Tykkä s. 59)

Hmm. 😊No, nyt kuulosti kyllä ihanalta...