Olla läsnä, toista varten.
Kirjailija Sirpa Kähkösen ja piispa Mari Leppäsen uutuuskirja Kirjeitä läsnäolosta (2026, SKS) on hyvää luettavaa. Siinä kaksi erilaista naista käy avointa kirjeenvaihtoa keskenään elämästään.
Pidin kirjasta paljonkin.
Tässä ajassa miltei kaikkeen sisältyy hektisyys ja jännittyneisyys, ahdistus. Kirjan alkulehdillä todetaankin, että: "Kaipaamme kauneutta ja rauhaa, joka pitää meidät koossa".
Luonnossa yksin ollessani koen usein, että olen enemmän läsnä kuin yleensä muiden ihmisten seurassa.
Rakastan kesäisiä kyläteitä ja polkuja, joiden pientareet kukkivat monenlaista kukkaa, ja joissa häärii mehiläisiä ja perhosia.
Pieni anarkisti minussa tuhahtaa silloin hiljaa: nyt ei ole sen kummempia strategioita, taseita tai ideologioita, jotka yrittävät vangita todellisuutta johonkin muottiin!
Homma vain hoituu itsestään, luonnostaan.
Voiko mikään olla niin läsnäolevaa kuin kukan terälehtien avautuminen aamuauringossa? ♡
Nuorena tyttönä vedin viitisen vuotta sosiaalityön toimipistettä keskikaupungilla.
Työviikko päättyi aina ihan erityiseen hetkeen asiakkaiden kanssa, ns. perjantaihömppään.
Kahvila pidettiin silloin auki vähän pidempään, että myös eräs kehitysvammainen mies kerkeäisi mukaan. Hän oli tärkeä osa tätä spontaania, täysin ohjaamatonta ja hyväntahtoista viikon päätöstuokiota.
Siinä me istuimme limittäin sohvissa ja pöydissä, ja kerroimme toisillemme parhaat osaamamme vitsit. Voi veljet.
Vatsat hytkyivät, ihmiset kiemurtelivat naurusta, silmät tirskahtelivat vettä ja kahvia läikkyi tasaisesti pöytäliinalle.
Olimme läsnä toisillemme, raukeina naurusta, lämpiminä toistemme seurasta.
Kaipaan noita hetkiä tuolla toimipisteellä.
Kommentit
Lähetä kommentti