Kesän vihreys yllättää aina.
Lainaan iranilaisen Sohrab Sepehrin (1929-1980) osion runosta Veden askelten ääni Jaakko Hämeen-Anttilan toimittamasta Vain ääni jää - runoja Iranista -teoksesta (2006):
💚Minä kuulen: / ilon ikkuna särkyy yössä / kauneuden paperi repeytyy / tuuli täyttää ja jälleen tyhjentää vierauden maljan.
Olen lähellä maan alkua. / Tunnustelen kukkien sykettä./ Tiedän veden kostean kohtalonkirjoituksen, puun vihreän tavan.
Minun sieluni virtaa kohti kaiken tuoreutta. / Minun sieluni on vähäinen vuosiltaan. / Minun sieluni yskii toisinaan kaipauksesta. / Minun sieluni on toimeton: se laskee sadepisaroita, tiilien saumoja. / Minun sieluni on toisinaan todellinen kuin kivi polun varrella. --- 💚
Osallistun juuri metsähyvinvointi-kurssille.
Kävelemme metsässä, hiplaamme varpuja, nuuhkimme puunkaarnaa ja sammalia, halaamme puita, tunnustelemme jalkapohjien alla juoksevia puunjuuria. Herättelemme aisteja tuntemaan, kokemaan ja avautumaan. Hiljaisuudessa.
Näimme viime viikonloppuna välähdyksen jostain nopeasta, tummasta eläimestä, mutta emme tiedä varmasti mikä se oli. Ja pienet hämähäkit, joita voi nähdä vain suurentavalla luupilla: tämä on heidän maailmansa.
Liikun jonkun muun kotona, kun olen metsässä. Koen niin.
Osaanko käyttäytyä? Vai olenko öykkäri, joka ei tunne talon tapoja?
Kaikki metsässä on maatuvaa, yhteensopivaa ja kiertää sen järjestelmässä.
Ihminen voi viskellä tölkkejä, tupakantumppeja ja muovikrääsää metsään. Luonnollisesti niitä ei sieltä muutoin löydy.
Rakasta luontoa.
Silloin se rakastaa myös sinua takaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti