Äidinäiti osti vanhemmilleni pienen taulun omakotitaloon 1970-luvulla.
Siinä luki: "Oma tupa, oma lupa". Astuttiin omaan uuteen taloon omilla avaimilla. Tärkeä hetki.
Oma tupa tai huone. Jokaisella tulee olla: oma tila.
Kirjailija-toimittaja Marika Riikonen on kirjoittanut syväluotaavan opuksen itsevalitusta yksinolosta: Yksin, kiitos (2023).
Riikonen haluaa haudata vanhentuneet käsitteet, kuten vanhapiika tai -poika, ydinjätteen kanssa samaan kalliokoloon.
Yksineläjiä on kuitenkin noin 1,3 miljoonaa suomalaisista.
Pariutuminen on silti yhä yhteiskunnan normi.
Myyttejä yksinolosta riittää.
Yksineläjänä en todellakaan ole syrjäytynyt. Tai erakko. En ole hautautunut olut- ja kissanruokapurkkien alle pian ulosmitattavassa asunnossa. Ei, ei.
En ole edes rassukka (tähänkin törmään joskus), jota pitäisi sääliä, tai jolle pitäisi löytää joku (mikä tahansa vain) siippa. En ole ikisinkku Bridget Jones, jonka sydän sykkii aina väärälle tyypille.
Yksinolijan elämä voi olla hankala muiden käsitellä, voi taivas sentään.
Aistini ja hermostoni kuormittuvat helposti.
Aikanaan tyky-päivien tekopirteät seurapelit miltei veivät henkeni.
Aivan liian moninaiset sanat ja puheet uuvuttavat mieleni.
Kaiken tällaisen painostavan jälkeen yksinolo on paratiisi, jossa voin jälleen eheytyä. Löydän silloin ääriviivani uudelleen. Kuulen jälleen omat ajatukseni ja tiedän missä olen.
Me ihmiset olemme niin erilaisia. ♡♡
Ihmissuhde itseen kaipaa tilaa. Se haluaa hengittää.
Itselleen sopivan tilansa löytänyt ihminen kukkii parhaiten.
PS. Kuva on Teerijärven valkovuokkokankailta.
Kommentit
Lähetä kommentti