Haamutarinoita: Siri Hustvedt

Amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt on minulle romaaneistaan ennestäänkin tuttu.

Nyt käteeni osui kirja Haamutarinoita (2026), joka on kirjoitettu puoliso-kirjailija Paul Austerin kuoleman jälkeen. Kirja on koskettavaa luettavaa miehen saattohoidosta, mutta se sisältää myös muistoja rakkaudesta ja syvästä älyllisestä siteestä kirjailijoiden välillä.

Itse koen, että suru menetetyistä ihmisistä, ja lemmikeistäkin, ei varsinaisesti lopu. Suru on jotenkin elämässä aina läsnä. Se muotoutuu erilaiseksi, mutta se on läsnä.

"Sureminen ei ole jatkuvaa. Voin panna myrskylle vastaan päivien ajan, mutta sitten puhuri iskee ja kaataa minut kumoon." (Hustvedt, s. 24)

Siri kuvailee kirjassaan yksinäistä ruokasalia, jossa Paul aiemmin oli naarmuttanut lattian pintaa liikuttamalla tuolia istuessaan. Silloin se ärsytti, mutta nyt Siri maksaisi mitä vain, että toinen olisi lattiaa naarmuttamassa: "Missä sinä olet?!" parahtaa Siri tuskissaan.

Pahinta mitä itse elämässäni olen tehnyt, oli se, että kieltäydyin suremasta, kun eräs läheiseni kuoli. 

En tietenkään voinut sille mitään, se oli joku outo sisäinen mekanismi, ja yritin vain selviytyä. Suru purkautui ulos sitten kahta voimakkaammin, kuukausia myöhemmin. 

Surun täytyy saada tulla paikalle oikeaan aikaan ja sen tulee ottaa ihminen hetkeksi valtaansa. Se tervehdyttää mieltä ja kehoa, vaikka siihen kuuluu myös kuihtuminen ja kärsimys. 

"Onko aina selvää, mihin yksi päättyy ja mistä toinen alkaa?". (Hustvedt s. 111)

Niin. Hyvä kysymys. 

Tai ehkä vastaus, kaiken olevaisuuteen, missä me kaikki yhdessä hetken olemme. 

Jenni Vartiainen laulaa: 

"Surua kyynelin kastella täytyy että se puhkeais kukkaan / helli ja hoivaa, varoen vaali / ettei se menisi hukkaan. / Pois älä oveltas käännytä koskaan / Suru jos koputtaa milloin / Pyydä se sisälle, syötä ja juota / Tarjoa yösija silloin." (Suru on kunniavieras) 

PS. Kuva on Veikko Vionojan maalaus vaaleasta naisesta, josta hän näki välähdyksen kotonaan.