Pariisi

Tasan 33 vuotta sitten istuin Sacré-Coeurin rappusilla. Olin 19-vuotias. 

Sain rastalettejä hiuksiini. Valokuva-albumissa lukee: "Eikö tänne saisi jäädä koko loppuiäksi?"

Suomi oli liittymässä Euroopan Yhteisöön (nyk. EU). Äänestin sen puolesta, tietysti!

Sieluni koki jatkuvaa kaukokaipuuta.

Suomessa olin arka ja hiljainen. Ulkomailla muutuin toiseksi.

Ulkomailla (Pohjoismaiden ulkopuolella) oltiin kohteliaita ja avarasydämisiä, mahdottoman suurpiirteisiä - ja naurettiin ja halattiin paljon. Se kaikki viehätti minua. Ihania muistoja!

Pariisi oli kuin elämä itse. 

Viikko sitten tepastelin aamuseltaan kotikaupungissani.

Aurinko oli vielä paahtava, mutta tuuli hiukan jo kirpeä. Kahviloissa istui raukeannäköisiä ihmisiä aamukahvilla. Joillakin oli mukanaan pieni koira. Linnut tarkkailivat innokkaasti, kun murusia tippui pöydiltä. Jaloissani pyöri kuivia syksynkultaisia lehtiä. 

Mietin, onko tämä Vaasan sielu? Onko tämä kaupungin ominaistuoksu? 

Eli suloisesti kahvinsekainen, hieman liikenteen pölyä ja likaa, merituulta. Ja lämpöä, ihmisistä ja auringosta. 

Ehkä se oli se, se kaupungin sielu?

Pariisiin kaipaaville voin suositella kirjailija-toimittaja Kira Poutasen kirjaa Pariisi-koodi (2026). Se on hyvin käytännönläheinen, jos vaikka aikoo opiskella Ranskassa tai muuttaa sinne.

No, mitä ajattelen tänään tästä kaikesta? 

Suomi on muuttunut valtavasti kolmessakymmenessä vuodessa. 

Täällä on jo helpompi elää ja hengitellä. 

Silti. Haikeus täyttää mieleni joskus. 

Vaikkakin enemmän ehkä kiitollisuus, tässä vaiheessa.